sunnuntai 7. helmikuuta 2010

11 Päivää "ulkona" oloa tuli täyteen ja nyt olen taas ollut leirissä viikon verran. On pitänyt noitten hommien suhteen sen verran kiirusta etten ole edes kerennyt tätä päivittää. Netti ja puhelimetkin ovat toimineet vaihtelevasti, tosin siihen on alkanut jo tottumaan eikä siitä jaksa enää ottaa murhetta, " This is Africa  " sopii siihenkin...Irlantilaiset vaihtavat porukkaa parasta aikaa ja täytyy sanoa että kovin on uudet pojat kalpeita väritykseltään, muistuttavat enemmänkin haamuja kuin sotilaita. Eiköhän siihen saada muutos noin kolmen palamis kerran jälkeen, täällä nimittäin saa väriä vaikka olisit kuinka vaalea pigmenttinen.
Kaikki meni reissussa hyvin ja tuo 11 päivää vierähti yllättävän nopeasti, ainut huonopuoli on vaatteiden ja varusteiden likaisuus ja sen kestäminen. Peseminen toki on mahdollista mutta ei se lika lähde käsin pesemällä sangossa huljuttelemalla. Täällä kun tuo pöly tekee vielä vaatteista extra likaisia.

 Lauman johtaja, ainakin koosta päätellen.

Kävin savannilla ollessani parin ukon kanssa niin sanotulla "apinakujalla". Se on pieni matala puinen metsä jossa asustaa jotain pieniä marakatteja ja isoja paviaaneja. Huima tunne kävellä villien kädellisten seassa ja katsella niiden touhuja sivusta. Mahtavan oloisia eläimiä varsinkin isot paviaanit. Tulkkimme kanssa illalla jutusteltiin noista Paviaaneista ja hän totesi että uros voi tappaa Aasin ihan pienellä vaivalla joten melkoisia petoja ne on. Tunne niiden keskellä on kuitenkin ehkä sitä aidointa Afrikkaa, hieno fiilis ja kokemus!
Laskeskelin tässä viikkoja ja huomasin että vähiinhän nuo tuntuvat käyvän, viisi viikkoa olisi enää pakerrettava. Kotiin paluu rupeaa tuntumaan jo konkreettiselta, mitenköhän sitä tottuu taas siihen pakkaseen ja tuiskuun. Täytyy pysytellä takan ääressä ensimmäiset illat. Toivottavasti olisi tekemistä riittävästi loppuun asti ettei tulisi niin tarkkaan mietittyä ajankulua, olo on kuitenkin tosi malttamaton viimeiset viikot.
Eräs pitkän linjan rauhanturvaaja ja pastori kertoo meille jaetussa kirjasessa omasta postikortistaan kotiin, jonka hän lähetti saavuttuaan Libanoniin: "Täällä on mulla kaikki hyvin. En ole uskaltanut niin paljon ajatella teitä, kun sitten tulee iso ikävä. Mutta kyllä te olette silti mielessäni ja sydämessäni. Rakkaudella teitä kaikkia kaivaten ja muistaen - ISÄ." Tuo  teksti sisältää ison totuuden täällä...Ikävä on joskus kovakin mutta töitä tekemällä sitä saa potkittua vähän kauemmas. Olette silti mielessäni te kaikki kylmän maan asukit!! =)
15 km kävely partion toteuttajat, lämmintä oli 43 astetta.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Hiljainen leiri...

Leirissä varsinkin tässä meidän osassa oli tänä aamuna hiljaista ja rauhallista. Suurin osa porukasta on niin sanotusti "ulkona". En tiedä onko sitä jo alkanut laitostumaan vai mikä oli, kun tuntui niin oudolta kävellä aamupalalle eikä käytävällä ollutkaan normaali hyörintä. Varmasti sitä tosiaan laitostuu, onhan tämä niin suljettu yhteisö kuitenkin. Meidän Irlantilaiset ystävämme vaihtavat piakkoin koko porukkansa uusiin ja tästä johtuen me joudumme tekemään tuplasti hommia. He kun eivät voi tehdä omasta mielestään hommia viimeisen kuukauden aikana juuri ollenkaan. No, mehän painetaan valittamatta ja näytetään sitä kuuluisaa sisua! Itsellänikin voi tulla noin parin viikon mittainen reissu tuonne ulkopuolelle, saas nähdä rupeaako sitä muuttumaan Afrikkalaiseksi.

 Noissa reissuissa ei ole kuin yksi huono puoli ja se on ruoka. Norjassa valmistetut kenttä ruuat joita meillä on, maistuvat ekan kolme, neljä päivää hyvältä mutta sitten se ei enää oikein uppoa. Makujakin niissä on ihan kiitettävästi, on chili con carnea, pastaa, lihapataa ja kalaruokiakin mutta mutta, ne jotka ovat syöneet noita tai vastaavia, tietävät että ruoka joka valmistuu pelkästään lisäämällä kuuma vesi, maistuu  samalta oli siinä etiketissä mitä tahansa. Tosin painonhallinallisesti ajateltuna se on ihan positiivinen asia. Yksi ilta mietin ensimmäistä kauppareissua kotiin palaamisen jälkeen, mahtaa tulla ostettua tosi järkeviä ruokia. Täällä kun tulee välillä ihan järkyttäviä mielitekoja jotain Suomesta saatavaa kohtaan. Näitä sitten torjutaan jollain korvaavalla täältä saatavalla, esim. kerran sulaneella kitkatilla josta saa pulittaa 1,5 euroa. Eikö olekin hienoa? Toisaalta "this is Africa" menttaliteetilla nämäkin asiat lähinnä naurattaa. Sinne kauppaan tosin tarvitsen jonkun "poliisiksi" vahtimaan etten muistuta Venäläisiä 90-luvun alussa kun pääsivät ekaa kertaa lappeenrannan Anttilaan. Varsinkin sen nähneet tietävät mitä se oli. Onneksi luotan että koti joukot pitävät minut aisoissa! Nyt huilaamaan päiväksi ja yö meneekin töiden merkeissä.

tiistai 12. tammikuuta 2010

puolivälin majatalo...


Näinä päivinä olen ollut täällä puolet komennuksesta, vaikka viime kirjoituksessa totesin tylsistyneeni niin se fiilis jäi onneksi väliaikaiseksi. Pari viime päivää olen ollut virtaa täynnä ja yrittänyt saada kaikkea mahdollista tehtyä, remontoin jopa oman yksiöni uuteen uskoon. Tein kirjahyllyn jossa on integroitu pöytätaso ja varusteille tein oman naulakkonsa. Nyt pysyy tavarat ainakin paremmin järjestyksessä.
Jännä miten sitä unohtaa olevansa yhdessä maailman kriisipesäkkeistä, jotenkin sen ajatuksen blokkaa mielestään suurimman osan ajastaan. Paikallisten näkeminen iloisena ja suhteellisen turvallisissa oloissa auttaa osaltaan myöskin unohtamaan tilanteen vakavuuden. Heräsin tänään tuohon olotilaan katsottuani dokumentin "The devil came on horseback":in. Se kertoo Sudanin puolella tapahtuneesta kansanmurhasta parin vuoden takaa, amerikkalainen sotilastarkkailija ikuisti kameransa kanssa nuo tapahtumat ja täytyy sanoa että on ollut varmasti rankka seurata avuttomana vierestä sitä touhua. Tajusin sitä katsoessa että olen noista tapahtumista noin 500 km päässä jollei jopa allekin ja nämä Tsadin puoleiset ongelmat juontavat juurikin noista tapahtumista. Noissa murhissa Sudan käytti puolisotilaallisia Janjaweed joukkoja ja näitä samoja ukkoja on pyörinyt leirimme läheisyydessäkin. Jotenkin hirvittävää ajatella että tilanne saattaa päivänä minä hyvänsä revetä ja joutuisimme todistamaan samanlaisia murhia kuin tämä Amerikkalainen tarkkailija, sellaisen näkeminen muuttaisi meistä kaikkia loppuelämäksi.

Länsimaat on sulkeneet näille tapahtumille silmänsä jo aikoja sitten ja tämä ei ole ensimmäinen paikka jossa niin on käynyt. Tosiasia vain on ettei meitä siellä kauppojen kassoilla seisoessamme kiinnosta ongelmat Afrikassa, sekin on jotenkin ymmärrettävää, onhan tämä niin kaukanakin. Itsestä tuntuu kuitenkin etten halua sivuuttaa tapahtumia täällä enää vain olankohautuksella, yritän ainakin seurata tapahtumia aktiivisesti. Saa nähdä miten kauan  se ajatus kestää kotiuduttua. Toivoisin ainakin tuon ajatuksen kestävän pitkään, se olisi kiva opetus tältä reissulta.

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Tylsyys iski...

Ensimmäistä kertaa on tullut pientä tylsistymistä, tosin se on kai aika normaalia kun ajatellaan
kuinka eristyksissä me täällä kuitenkin ollaan. Nämä joulupyhät vielä aiheutti sen että operaatio kävi
hiukan puoli valoilla. Ainainen oleskelu täällä piikkilankojen sisällä aiheuttaa jonkun asteis-
ta klaustrofobiaa myös, onneksi on sentään mahdollisuus urheilla!! Kämppä kaverin kanssa innostuimme
Crossfit tyyppisestä treenistä (www.crossfit.com). Tarkoituksena siinä on tehdä treeneistä mahdollisimman
toiminnallisia ja sanoisko sitä nyt vaikka RAAKOJA. Alkuun noi treenit tuntui aika haastavilta mutta
päivä päivältä ne rupeaa helpottamaan, eli kunto kasvaa kaikesta päätellen.
Tällä viikolla lupasin myös meidän pastorille hoitaa elokuvien näyttämisen pojille, saapahan huilata hänkin pari iltaa ja itse saa hyvän tekosyyn katsella leffoja. Ensi viikosta alkaen pitäisi alkaa taas sitten kunnolla hommat, Kou Kou Angaranan retki on odotettavissa, pari helikopteri retkeäkin on ilmeisesti luvassa, katotaan miten käy!
Nyt maaten jotta jaksaa aamulla kömpiä taas tonne lenkki ringin ääreen, 5 kilometriä joka toinen aamu on tavoite.
P.S en tiédä miksi noi kappaleet on noin hölmösti, en osannu korjata! Älkää antako häiritä lukemista!